Jos joku olisi nuorena sanonut minulle, että minusta tulee seppä ja vietän suuren osan elämästäni pajassa rautaa kuumentaen ja muotoillen, olisin luultavasti vain nauranut. Koulutukseni ei viitannut siihen suuntaan oikeastaan millään tavalla. Olen opiskellut teknillisessä oppilaitoksessa koneellistamista, myöhemmin talousoikeutta, julkishallintoa, markkinointia ja kaikenlaista muutakin. Elämä vei minut kuitenkin aivan toisenlaiselle polulle.
Itsenäisen elämäni alku osui aikaan, jolloin Viro itsenäistyi uudelleen. Se oli melko sekavaa aikaa. Monet vanhat järjestelmät hajosivat, uudet olivat vasta muotoutumassa, ja ihmiset etsivät paikkaansa nopeasti muuttuvassa maailmassa. Erilaisten kummallisten sattumusten kautta päädyin töihin valtion virastoon. Sillä hetkellä se tuntui järkevältä askeleelta. Jonkin ajan kuluttua ymmärsin kuitenkin, ettei se maailma ollut aivan minua varten. Byrokratiaa oli paljon, kehittymisen mahdollisuuksia vähän, ja jokainen päivä tuntui edellisen kopiolta.
Eräällä vaelluksella Korkeilla Tatroilla kaikki muuttui.
Jokainen vuorilla käynyt tietää, että korkealla ajatukset alkavat joskus kulkea hieman eri tavalla. Ilma on ohuempaa, tahti hidastuu ja pää tyhjenee arjen melusta. Juuri siellä, vuorten keskellä, mieleeni tuli täysin odottamaton ajatus: minusta tulee seppä.
Rehellisesti sanottuna ajatus tuli aika lailla tyhjästä.
Toisaalta se ei ollut aivan sattumaa. Opiskeluaikana olin työharjoitteluissa päässyt kokeilemaan hieman myös sepäntyötä. Kun muut lähtivät työpäivän jälkeen kotiin, jäin minä joskus pajaan jatkamaan omia kokeilujani. Siihen aikaan lähes jokaisen maatilan tai tuotantoyksikön työpajan yhteydessä oli myös oma sepänpaja. Pidin siitä tunteesta, kun kuuma metalli muutti muotoaan vasaran iskujen alla. Jokin siinä tekemisessä puhutteli minua.
Kun palasin Viroon, jätin irtisanoutumisilmoituksen valtion viraston pöydälle, otin repun selkään ja lähdin etsimään mestaria, joka olisi valmis ottamaan oppilaan.
Ensimmäiset askeleet pajassa
Sellaisen mestarin löysin Tallinnasta Olevimäeltä. Siellä toimi tuohon aikaan Viron vanhin yhtäjaksoisesti työskennellyt sepänpaja. Nykyään samassa paikassa on kahvila, ja sepäntyön sijaan siellä tapahtuu jotakin aivan muuta.
Työskentely Tallinnan vanhassakaupungissa oli oma kokemuksensa. Talot olivat tiiviisti ympärillä, eikä suurista mekaanisista vasaroista voinut edes puhua. Kaikki piti tehdä käsin. Se tarkoitti lukemattomia vasaraniskuja, fyysistä työtä ja kärsivällisyyttä.
Jälkikäteen ajatellen se vuosi oli korvaamattoman arvokas. Juuri siellä opin käsityön perusteet. Opin ymmärtämään metallin käyttäytymistä, työkaluja ja työmenetelmiä. Vielä tärkeämpää oli kuitenkin asenne työhön. Käsityö ei ole pelkkää tekniikkaa. Se on kykyä nähdä materiaalissa mahdollisuuksia ja ottaa aikaa siihen, että asia tehdään kunnolla.
Sieltä tie vei minut Pärnun lähellä sijaitsevaan toiseen pajaan. Uskon, että juuri siellä muotoutuivat myöhempi kädenjälkeni ja käsitykseni siitä, millaista hyvän sepäntyön pitäisi olla.
Mestarini ei ollut ainoastaan erinomainen seppä. Hänellä oli myös taiteilijan silmä. Hän osasi nähdä muodot ja mittasuhteet tavalla, jota ei voi oppia yhdestäkään oppikirjasta. Hänen rinnallaan työskennellessäni ymmärsin, että takominen ei ole vain metallin muotoilua. Se on luovaa työtä.
Oman pajan synty
Yhteistyömme päättyi melko yllättäen.
Eräänä päivänä mestari astui tärkeän näköisenä pajaan ja ilmoitti:
“Sinä joko otat pajan haltuusi tai jäät työttömäksi. Minä muutan pois Virosta.”
Vaihtoehtoja ei ollut kovin paljon.
Mietin hetken ja tulin siihen johtopäätökseen, että työttömäksi ehtii jäädä myöhemminkin. Mahdollisuus perustaa oma yritys ei välttämättä tulisi enää koskaan.
Syyskuun 1. päivänä 1997 rekisteröin yrityksen nimeltä Thormani talu.
Heti alussa minulla oli kolme työntekijää. Hekin olisivat jääneet työttömiksi, ellen olisi päättänyt jatkaa toimintaa. Ensimmäisen pajani perustin entisiin maatilan rakennuksiin, jotka olivat jääneet tyhjilleen kolhoosien hajottua. Rakennus oli valmistunut 1980-luvun lopussa ja seissyt vuosia käyttämättömänä.
Katon alla oli useita tuhansia neliömetrejä tilaa.
Ostin koko rakennuskokonaisuuden, kunnostin muutaman huoneen ja ryhdyimme töihin.
Alku oli vaatimaton, mutta asiat etenivät nopeasti. Jo parin vuoden kuluttua yrityksessä työskenteli kolmetoista ihmistä. Käsityömme ja sepäntyömme päätyivät Formexiin sekä monille muille suurille ja pienille messuille.
Jonkin aikaa saatoin jopa ajatella, että kyseessä oli yksi Viron suurimmista käsityönä taottuja tuotteita valmistavista yrityksistä.
Käsityö ja takominen Skandinavian markkinoilla
Siihen aikaan Pohjoismaissa oli suuri kiinnostus käsityömäistä tuotantoa kohtaan. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa arvostettiin korkealle käsin valmistettuja taontatöitä. Virolaiset valmistajat pystyivät tarjoamaan laadukasta työtä kohtuulliseen hintaan, ja tilauksia riitti.
Se oli kiinnostavaa aikaa.
Valmistimme kynttilänjalkoja, valaisimia, koriste-elementtejä, huonekalujen osia ja paljon muuta. Kaikki valmistui käsityönä. Jokainen esine kulki sepän käsien kautta ja kantoi mukanaan pieniä yksilöllisiä piirteitä, joita massatuotannosta ei löydy.
Vuosien kuluessa tuotantokustannukset kuitenkin nousivat. Jälleenmyyjien kiinnostus alkoi hiipua, ja oli etsittävä uusia mahdollisuuksia.
Niin päädyin suoramyyntiin.
Markkinat, keskiaikatapahtumat ja uudet tuttavuudet
Seurasi yli kymmenen vuoden jakso, jolloin vietin suuren osan ajastani markkinoilla, keskiaikatapahtumissa ja käsityöfestivaaleilla.
Kiersin suuren osan Suomesta ja Ruotsista. Turku, Isokyrö, Visby, Ahvenanmaa, Pajala ja monet muut paikat tulivat tutuiksi. Saksassa osallistuin Herfordin kansainvälisille hansapäiville.
Nuo matkat antoivat paljon enemmän kuin pelkkiä myyntimahdollisuuksia.
Tapasin seppiä, puuseppiä, tekstiilitaiteilijoita ja muita käsityöihmisiä. Näin erilaisia työmenetelmiä ja opin tuntemaan paikallisia perinteitä. Juuri tällaisissa paikoissa syntyvät kiinnostavimmat ideat ja arvokkaimmat tuttavuudet.
Yksi mukavimmista muistoista liittyy Suomen Petäjäveden seutuun, jossa sepän monumentin luo jäi myös minun merkkini. Olen myös esitellyt töitäni Ruotsin Klässbolin pellavakutomossa, joka on koko Skandinaviassa hyvin tunnettu ja arvostettu paikka.
Kun käsityön täytyy olla aidosti autenttista
Vuosien varrella olen osallistunut myös useiden museoiden ja historiallisten kohteiden entisöintiprojekteihin.
Tällaisissa töissä ei riitä, että esine vain näyttää vanhalta. Sen täytyy olla mahdollisimman tarkka kopio alkuperäisestä.
Yksi mieleenpainuvimmista tilauksista oli noin kymmenentuhannen käsin taotun naulan valmistaminen erään historiallisen rakennuksen entisöintiä varten Suomessa.
Naulat olivat lähes 120 millimetriä pitkiä, hyvin tarkkojen mittojen mukaan tehtyjä, ja sallittu poikkeama oli vain pari millimetriä. Myös viimeistely oli tarkasti määrätty. Mitään vanhaa moottoriöljyä ei saanut käyttää. Sallittuja olivat pellavaöljy ja mehiläisvahapohjaiset seokset.
Nämä naulat menivät katon ruodelautojen kiinnittämiseen. Niiden päälle rakennettiin lähes puolen metrin paksuinen ruokokatto.
Työ oli valtavan laaja.
Hauskinta tässä on se, että todennäköisesti kukaan ei koskaan huomaa sitä vaivaa. Vierailijat näkevät kauniin vanhan rakennuksen, mutta eivät ajattele, millaiset naulat pitävät sen kattoa kasassa. Silti juuri tällaiset yksityiskohdat luovat todellisen aitouden.
Töitä, joita voi nähdä joka päivä
Onneksi on ollut myös projekteja, joita ihmiset voivat nähdä päivittäin.
Tallinnassa useat tunnetut ravintolat ovat saaneet suuren osan taotuista sisustuselementeistään minulta. Esimerkiksi Olde Hansa, Beer Garden ja Kochi Aidad.
Kochi Aitoihin valmistuivat sekä sisä- että ulkovalaisimet sekä useita koriste-elementtejä.
Myös Suomessa sijaitsevaa Viking Restaurant Haraldia varten olen valmistanut taontatöitä.
Tällaisissa projekteissa on erityisen mukavaa palata myöhemmin paikalle ja nähdä, miten ihmiset viettävät aikaa niiden keskellä. Käsityöstä tulee osa ympäristöä, ja se alkaa elää omaa elämäänsä.
Sepäntyön salaisuuksia
Vuosien varrella kertyy tietoa, jota kirjoista ei löydy.
Esimerkiksi metallin ahjohitsaamisesta booraksin avulla puhutaan paljon. Se on täysin toimiva menetelmä. Itse olen kuitenkin käyttänyt myös luonnollista kvartsihiekkaa.
Yksi pajoista, joissa opin, sijaitsi alueella, jossa tällaista hiekkaa oli riittävästi. Sitä sai kirjaimellisesti kantaa metsästä ämpärillä.
Kolmikerroksisten viikinkipuukkojen valmistuksessa se toimi erinomaisesti.
Kaunein hetki oli silloin, kun takominen tapahtui laskevan auringon valossa. Juuri silloin näki parhaiten, kuinka hiekka lasittuu ja metalli sulautuu sen sisällä yhteen.
Tällaisia pieniä niksejä ei yleensä opeteta koulussa.
Ne kulkevat mestarilta oppilaalle ja syntyvät vuosien kokemuksen kautta.
Paja tänään
Nykyään olen pitänyt taukoa suuremmasta tuotannosta.
Pidän työpajoja, otan vastaan joitakin tilaustöitä ja yritän pysyä ajan mukana. Sepäntyön lisäksi tekemisiini kuuluvat CAD/CAM-projektit, animaatio, CO₂-laserleikkaus ja kotikahvilan kehittäminen.
Sepäntyö Virossa on nykyään pitkälti todellisten harrastajien ja intohimoisten tekijöiden aluetta.
Tilanne on muuttunut jopa niin paljon, ettei perinteistä sepänhiiltä ole Virossa myyty vuosiin. Joskus alkuaikoina teimme pari viikkoa töitä jopa männynkävyillä.
Kyllä sekin onnistuu.
Tarvitaan vain vähän enemmän kärsivällisyyttä.
Ja ehkä juuri siinä on hyvä yhteenveto koko matkastani käsityön ja sepäntyön parissa. Tämä ei ole ollut helpoin tie eikä aina taloudellisesti kannattavin valinta. Se on kuitenkin ollut kiinnostava, opettavainen ja täynnä kohtaamisia ihmisten kanssa, joilla on sama halu luoda jotakin omin käsin.
Jos joku on kiinnostunut käsityöstä, takomisesta tai oman pienen sepänpajan perustamisesta, autan mielelläni neuvoilla ja kokemuksella. Joitakin asioita voi oppia kirjoista, mutta tärkeimmät taidot ja oivallukset syntyvät yhä pajassa – tulen äärellä, vasara kädessä ja uteliaisuus silmissä.
Vastaa